Henrik Haggrén
Fotogrammetrian ja kaukokartoituksen laboratorio
Teknillinen korkeakoulu

Maankäyttö 1/1998, s. 13-16, Helsinki 1998

Maanmittauksen tieteenalan tulevaisuus

Kuvat

  1. Land Surveyor 1594 "Joka tapauksessa on varmaa, että Anders Bure heti alussa istutti maanmittarikuntaan hyvän, vastuuntuntoisen hengen ja kohotti maanmittauslaitoksen silloisia oloja silmällä pitäen korkealle tasolle" (V. A. Heiskanen, Suomen maanmittarien ammattiopetus 1633-1933; Kuva: Calendar F.I.G - "History of Surveying" - 1995 )
  2. Land Surveyor 1997 "Ammatinharjoittajilla on pitkälle tulevaisuuteen ulottuva vastuu yhteiskunnan toimivuudesta, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja yleisen viihtyvyyden saavuttamisesta." (Työministeriö, 1997; Kuva: Risto Sirén)


Ammatinkuva ja tieteenala

Ammattikunta on tietyssä tehtävässä toimivien henkilöiden joukko, jota sitoo yhteen koulutustausta ja asiantuntemus. Ellei tätä yhteyttä ole, ammattikunta ei erotu ympäristöstään eikä muista samoissa tehtävissä toimivista  henkilöryhmistä. Maanmittarikuntaa voi kutsua ammattikunnaksi. Ammattikuntaa ei voi muodostaa, vaan se syntyy pitkän ajan kuluessa. Se mielletään työtehtävistään ja tunnetaan ammattitaidostaan. Näistä mielikuvista ja ulkopuolisten kokemuksista kertyy ammatinkuva.

Ammatinkuvaa on vaikea määritellä tarkasti. Mistä me näemme maanmittarin ammatinkuvan? Työministeriön koulutus- ja ammattitietopalvelun tietojärjestelmä paljastaa maanmittausinsinöörin ammatinkuvan esimerkiksi seuraavasti: "Ammatinharjoittajilla on pitkälle tulevaisuuteen ulottuva vastuu yhteiskunnan toimivuudesta, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja yleisen viihtyvyyden saavuttamisesta." (Lähde: http://wwwmol.tietotyo.fi/Tietoa/Ammatti/00/0/0/8/ ). Sen lisäksi siinä luetellaan tarkemmin niitä työtehtäviä, joista maanmittarin voi tunnistaa, eli maanmittari hoitaa kiinteistöjen muodostamisen, selvittää rajat, tekee kartoitustöitä, osallistuu tie- ja vesirakenteiden suunnitteluun ja kaupungin isännöintitoimen hoitoon.

Yllä esitetty ammatinkuva on ehkä käsitteenä avarampi kuin se, jona me ammattikunnan jäseninä sen koemme. Työtehtävien lisäksi ammatinharjoittajille uskotaan vastuu jostakin tulevasta.

Ammatinkuvaan sisältyvä vastuu on aina yhteisvastuuta, josta ammattikunnan jäsenet yhdessä huolehtivat. Koska ammatinkuva perustuu yksinomaan menneeseen aikaan, sitä on vaikea muuttaa jälkikäteen. Ulkopuolinen voi vain todeta jo tapahtuneen ja määritellä työntekijän tehtävät ja kelpoisuuden tarpeen tullen uudestaan. Ammattikunta voi omalta osaltaan parhaiten vaikuttaa tulevaan ammatinkuvaansa, jos se kehittää vastuutaan. Tämä edellyttää osallistumista  tieteelliseen tutkimustyöhön. Samalla se luo ympärilleen tieteenalan, johon voi turvata tulevaisuutensa. Pelkkien työtehtävien muuttamiseen tieteenalaa ei tarvita.

Niinkuin ei ammattikuntaa, ei tieteenalaakaan voi perustaa hetkessä. Jos ammattikunta ei kykene luomaan ympärilleen tieteenalaa, se ennen pitkää sulautuu muihin ammattikuntiin. Suomessa maanmittauksen tieteenalan syntymiseen kului kolmesataa vuotta. Tämä on se ajanjakso, joka alkoi vuonna 1633, kun ensimmäinen maanmittari Olof Gangius asettui maahamme, ja kesti 1900-luvun alkupuolelle,  jolloin ensimmäiset Suomessa opiskelleet maanmittarit julkaisivat täällä väitöskirjansa.
 

Ammattikunnan syntyminen

Kun maanmittauslaitos v. 1628 perustettiin, laitoksen ensimmäisen johtajan hovimatemaatikko Anders Buren oli koulutettava maanmittarit itselleen. Ruotsi-Suomen valtakunnasta suurin osa oli kartoittamatta, ja maanmittarin tärkeäksi tehtäväksi tuli kartoittaa maata ja laatia maantieteellisiä karttoja. Sen lisäksi he tekivät paikallisia geometrisia mittauksia lähinnä verollepanon tarpeisiin.

Oppilaakseen Bure saattoi ottaa "...nuorukaisia, rehellisten miesten lapsia." Osalla oli pohjasivistyksenä ylioppilastutkinto. Vaikka yliopiston todistusta ei maanmittariksi aikovalta vaadittu, oli tärkeää, että joukossa oli myös niitä, jotka olivat opiskelleet yliopistossa matematiikkaa ja luonnontieteitä, eli aritmetiikkaa, geometriaa, trigonometriaa, vuori- ja tähtitieteitä ja geodesiaa. Lähimmät yliopistot, joissa suomalaiset maanmittausta opiskelivat, olivat Turussa, Uppsalassa, Lundissa ja Pärnussa.

Ammattikunta pysyi ensimmäisen sadan vuoden aikana pienenä ja käsitti Suomessa parhaimmillaan kymmenkunta maanmittaria. Nämä oli ripoteltu ympäri valtakuntaa. Koulutus järjestettiin siten, että kukin maanmittari velvoitettiin valmistuttuaan ottamaan oppilaita ja opettamaan uusia maanmittareita. Vuonna 1634 määrättiin, että jokaisen maanmittarin oli pidettävä yksi oppilas apunaan ja harjoitettava hänet vuoden kuluessa maanmittariksi. Vaikka määräykset velvoittivat enempään, uusia maanmittareita valmistui vähemmän kuin tarpeeksi, keskimäärin yksi joka toinen vuosi.

Ammattikunnan voidaan sanoa syntyneen - vaikkakin takkuisesti - varsinaisesti vasta 1700-luvun puolivälin jälkeen. Tuohon aikaan uusia maanmittareita tarvittiin nopeasti lisää lähinnä tekemään isojakotoimituksia. Valmistuvien määrä vaihteli vuosittain suuresti, ja oli parhaina vuosina liki parikymmentä, mutta joinain vuosina ei valmistunut yhtään. Vuosisadan loppuun mennessä maamme maanmittarikunta kasvoi puoleentoista sataan, kun heitä 1740-luvulla oli ollut kymmenkunta.
 

Ammattitutkinnosta akateemiseen tutkintoon

Vaikka "...Anders Bure heti alussa istutti maanmittarikuntaan hyvän, vastuuntuntoisen hengen ja kohotti maanmittauslaitoksen silloisia oloja silmällä pitäen korkealle tasolle", ammattitutkinnon aikaansaaminen alalle tuli hyvin pian välttämättömäksi. Koska joukko oli harva ja hajallaan, ammattikunnan ammattitaito ei mitenkään pysynyt tasaisena. Lisäksi se, että oppilaan pitämisestä maksettiin tuntuva korvaus, johti väärinkäytöksiin. Jotkut maanmittarit käyttivät yhä useampia ja kykenemättömämpiä oppilaita pelkästään käytännön töihin. "Sensijaan, että itse tekisivät hyvää, uskollista ja hyödyllistä työtä, käyttävät oppilaita, jotka kuljeksivat edestakaisin talojen ja kylien väliä ymmärtämättä lainkaan mitata tiluksia."

Vuonna 1687 kuningas määräsi kaikki valtakunnan maanmittarit tutkittaviksi ja taitamattomaksi osoittautuvat erotettaviksi. Maanmittauksen päätirehtööri Carl Gripenhielm laati 16 kohdan tarkastusohjeen, jonka mukaan ammattikunnan taidot tutkittiin sekä teorian että käytännön osalta. Tarkastus kohdistui yksinomaan geometrian ja tähtitieteen taitoihin, mikä johtui siitä, että valtakunta oli silloin suurimmalta osaltaan yhä edelleen kartoittamatta. Maatalous-, metsätalous- ja jyvitysopin tai kulttuuritekniikan taitoja ei Gripenhielmin "metodilla" tarkastettu.

Isojakoa edeltävänä aikana Ruotsin päämaanmittauskonttorin tarkastajana toimi Jakob Faggot. Maanjakojärjestelmän uudistus perustui hänen julkaisuihinsa. Hän huolehti erityisesti siitä, että maanmittarien ammattitaitoa nostettiin uusien työtehtävien mukaan. Jos oli tarpeen, maanmittauskonttorissa annettiin ennen tutkintoa myös opetusta. Faggotin tutkinto painottui matematiikan teoriaan maanmittauksen perusteista. Siihen yhdistettiin myös käytännön kokeita kenttämittauksissa ja kartanpiirtämisessä.  Vuoden 1768 asetuksessa tutkintoon lisättiin myös jyvitysopin kokeita, sillä isojaon oikea toimittaminen edellytti peltojen jyvityksen tuntemista.

Akateemiselle tasolle maanmittausalan opetus vakinaistui Suomessa autonomian aikana. Vuonna 1812 säädettiin, että opiskelijaksi aikovan tuli yliopiston todistuksella osoittaa omaavansa riittävät tiedot matemaattisten aineiden lisäksi myös kasviopissa, minerologiassa, talousopissa ja lainopissa. Keskimääräinen opiskeluaika yliopistossa oli kaksi vuotta. Yliopistona tuli kyseeseen Turun yliopisto, joka Turun palon 1827 jälkeen siirrettiin Helsinkiin. Varsinainen maanmittausopetus annettiin kahden-kolmen vuoden käytännön harjoittelulla vanhemman maanmittausinsinöörin alaisuudessa. Tutkinto oli julkinen ja se suoritettiin päämaanmittauskonttorissa. Tämän jälkeen oppilas julistettiin auskultantiksi jonkun vanhemman maanmittausinsinöörin alaisuuteen.

On syytä todeta, että vaikka tutkinto oli muuttunut akateemiseksi, maanmittareiden opillinen taso jäi suhteellisen alhaiseksi. Tämä johtui siitä, että "...maanmittausylioppilas joutui suorittamaan tutkintoja myös venäjänkielessä, siveysopissa, historiassa ja kuluttamaan niihin aikaa ilman, että niistä hänelle koitui käytännöllistä hyötyä. Maanmittarien varsinkin matemaattisten tietojen vähyyttä valitettiinkin ennen pitkää." Niinpä vuonna 1835 määrättiin asetuksella, että päämaanmittauskonttorin on insinöörinpaikkoja täyttäessään pantava painoa hakijan teoreettisille tiedoille korkeammassa matematiikassa, jotta nämä voisivat opettaa päämaanmittauskonttorissa oppilailleen matematiikkaa.
 

Taantumus ja ammattikunnan järjestäytyminen

Vaikka autonomian aika merkitsi yhteiskunnalle ja kansantaloudelle edistystä, maanmittarien ammattikunta kärsi. Maanmittareiden palkat eivät vastanneet koulutusta ja moni jo virassa ollut maanmittari hakeutui parempiin töihin. Alan ammatinkuva oli huono.

Valtio pyrki monin tavoin lisäämään kiinnostusta alaa kohtaan. Vuonna 1819 se ryhtyi myöntämään opiskelijoille apurahoja. Tällä tavoin  saatiin valmistuvien määrää nostettua 1820- ja 1830-luvuilla 15 - 20 maanmittariin vuodessa. Kun tilanne näytti korjaantuneen, ja apurahan käytöstä luovuttiin, tilanne palasi pian entiselleen ja jouduttiin hakemaan uusia ratkaisuja. Sen sijaan, että kiinnostusta alaan olisi lisätty virkapalkkoja korottamalla, opiskelijoita yritettiin nyt saada alalle lisää siten, että pääsyvaatimuksia laskettiin. Tämä oli mahdollista ottamalla opiskelijoita Helsingin teknilliseen reaalikouluun.

On huomattava, että tekniikan alalla ei Suomessa 1800-luvun alkupuolella annettu vielä lainkaan koulutusta, puhumattakaan teknillisestä korkeakouluopetuksesta. Teknillinen reaalikoulu aloitti toimintansa vuonna 1849, kehittyi polytekniseksi kouluksi 1872 ja polytekniseksi opistoksi 1879. Reaalikoulussa opiskelijalta edellytettiin 12 vuoden ikä, sisälukutaito ja auttava kirjoitustaito. Opiskelijajoukko muodostuikin alkuun lähinnä niistä, jotka eivät tavallisessa koulussa halunneet opiskella tai eivät kyenneet. Vuodesta 1886 alkaen liitettiin polyteknillisen opiston pääsyvaatimuksiin ylioppilastutkinto ja 16 vuoden ikä.

Reaalikoulussa annettiin maanmittauksen, kartallepanon ja vaaituksen opetusta vuodesta 1858 alkaen. Opetuksen antoi matemaattisten tieteiden opettaja. Vuonna 1860 tuli koulun deskriptiivisen ja käytännöllisen geometrian opettajaksi saksalainen insinööri Johan Reuter. Reuter oli valmistunut maanmittariksi Kielin yliopistosta ja suorittanut lisäksi insinöörikurssin Hannoverissa.

Vuonna 1863 muodostettiin polytekniseen kouluun oma maanmittauksen kurssi. Kun kurssi muilla osastoilla, koneenrakennuksen, yleisen rakennustaidon, arkkitehtuurin ja kemiallisen teknologian osastoilla oli kolmivuotinen, maanmittareilla se oli kaksivuotinen. Lyhyt kurssi  johtui siitä, että maanmittarioppilaat määrättiin edelleen koulun lisäksi jonkun maanmittausinsinöörin harjoittamaksi. Myös opistossa maanmittarien kurssi säilyi kaksivuotisena, kun muiden kurssit muuttuivat nelivuotisiksi.

Loppujen lopuksi reaalikoulusta valmistui vain kaksi maanmittaria ja polyteknisestä koulusta neljä, joten tälläkään tavoin ei saatu maanmittausinsinöörien valmistusmääriä lisättyä. Samaan aikaan valmistui yliopistolta edelleen 5 - 10 maanmittaria vuosittain. Lopullinen ratkaisu saatiin aikaan muuttamalla tutkintovaatimuksia. Vuonna 1887 säädettiin, että kaikkien maanmittausauskultantiksi haluavien oli täst'edes suoritettava täydellinen oppikurssi Suomen polyteknillisen opiston maanmittausammattikoulussa. Yliopistossa suoritetut opinnot eivät enään oikeuttaneet maanmittarin tutkintoon.

Koska yliopistossa yleinen lainoppi, maanmittausasetukset ja kansantalous oli tentitty oikeustieteen professorille, oli koulun hankittava erityinen lakimies antamaan kameraali- ja jakolainsäädännön opetusta. Tehtävässä toimi senaatin kamreeri Rudolf Erenius. Geodesiaa maanmittausammattikoulussa opetti edelleen Reuter, mutta hänelle palkattiin vuonna 1890 apuopettajaksi Alfred Petrelius. Petrelius oli vasta valmistunut yliopistosta filosofian kandidaatiksi pääaineena astronomia. Reuterin erottua vuonna 1891 Petrelius palkattiin geodesian opettajaksi.

Kaikista edellä kuvatuista toimista huolimatta maanmittareiden asema ei koko 1800-luvun aikana ollut parantunut. Koulutustaso oli päinvastoin laskenut. Ammattikunta oli valmis valvomaan etujaan yhteistuumin. Se järjestäytyikin Suomen Maanmittariyhdistykseksi vuonna 1890. Aloitettaessa jäseniä oli 157.

Maanmittariyhteisön ensimmäinen huomattava saavutus oli yhdistyksen aikakauskirja, joka alkoi ilmestyä vuonna 1892. Varsin merkittävästi yhdistys oli vaikuttamassa myös Polyteknillisen opiston maanmittausosaston opetuksen tason nostamiseeen. Vuonna 1900 osastolle saatiin maanjako- ja katasteritekniikan apuopettaja virka, johon valittiin varamaanmittari Elias Piponius. Piponius oli valmistunut Polyteknillisestä opistosta vuonna 1888 ja suorittanut vuonna 1900 Bonnin maanviljelysakatemiassa maanviljelysinsinöörin tutkinnnon.
 

Tieteenalan perustaminen

Mikäli tieteenalan perusosiksi luetaan tieteellinen tutkimustyö, siitä seuraava väitöskirjojen julkaiseminen, ja tutkimukseen perustuva ylin opetus, maanmittauksesta tuli tieteenala 1900-luvun alkupuolella. Tämä tapahtui useassa vaiheessa, joista jokainen on omalla tavallaan vahvistanut tieteenalamme jalansijaa.

Polyteknillinen opisto muutettiin Suomen Teknilliseksi Korkeakouluksi vuonna 1908. Korkeakoulussa oli viisi ammattiosastoa, arkkitehtuuri-, insinööri-, koneinsinööri-, kemiallinen ja maanmittausosasto. Petreliuksesta tuli geodesian professori ja Piponiuksesta maanjako- ja katasteritekniikan professori. Maanmittausosasto muuttui kolmivuotiseksi ja maanmittausylihallituksessa suoritettu virkatutkinto jäi pois. Se korvattiin kahden vuoden käytännöllisellä harjoittelulla ja diplomityöllä. Diplomityö tehtiin korkeakoululle joko geodesian tai jakotekniikan alalta. Talousoikeuden professorin virka perustettiin vuonna 1928 ja sen ensimmäiseksi haltijaksi tuli V. K. Noponen vuonna 1932. Fotogrammetrian professuuri perustettiin vuonna 1957 ja siihen nimitettiin R. S. Halonen vuonna 1960.

Vuonna 1918 perustettiin maahamme Geodeettinen laitos. Aloitteen tehnyt Suomen Maantieteellinen Seura oli jo vuonna 1892 kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomen maantieteellinen kartoitus oli  maanjakotöiden rinnalla jäänyt maanmittareiden tehtävissä toissijaiseen asemaan. Laitoksen perustamista valmistelevan komitean puheenjohtajana oli Helsingin yliopiston professori Anders Donner. Laitoksen päätehtäväksi tuli ensimmäisen tarkkuusluokan kolmiomittaukset niihin kuuluvine geodeettisine ja tähtitieteellisine mittauksineen. Toiseksi tehtäväksi säädettiin tieteellinen tutkimus geodesian alalla.

Maanmittaustieteiden Seura perustettiin vuonna 1926. Seuran ensimmäisenä puheenjohtajana toimi maanmittaushallituksen pääjohtaja Kyösti Haataja ja varapuheenjohtajana Geodeettisen laitoksen johtaja Ilmari Bonsdorff. Seuran yhtenä tarkoituksena oli toimittaa maanjako- ja karttatieteiden sekä geodesian alaa koskevia tutkimuksia. Se alkoi julkaista Maanmittaus-aikakausikirjaa samana vuonna. Jäsenistöön kuului alunperin myös maanmittarikunnan ulkopuolisia maanmittaustieteiden harrastajia.

Tieteenalan kehittämisen kannalta seuran toiminta oli suotuisaa. Seuralla oli huomattava vaikutus Teknillisen korkeakoulun fotogrammetrian professuurin perustamiseen. Seura oli myös aloitteentekijänä kauppa- ja teollisuusministeriölle, kun maanjakotekniikan laboratorio perustettiin Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen yhteyteen vuonna 1961.

Korkeakoulun tutkintosääntö uusittiin 1933. Samalla annettiin maanmittausosastolla oikeus julkaista väitöskirja ja suorittaa tohtorin tutkinto. Osasto muutettiin muiden tavoin nelivuotiseksi. Täst'edes voitiin myös maanmittausosastolla julkaista väitöskirja ja suorittaa tekniikan tohtorin tutkinto. Aiemmin se oli ollut mahdollista vain yliopistossa. Ensimmäisen väitöskirjan Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolla julkaisi diplomi-insinööri Veikko Erola vuonna 1941 geodesian alalta. Vuoteen 1998 mennessä on maanmittauksen tieteenalalta julkaistu yhteensä 35 väitöskirjaa ja 66 lisensiaatintyötä. Niistä Polyteknisestä opistosta valmistuneista maanmittareista, jotka olivat aiemmin väitelleet yliopistossa, on mainittava kaksi. Otto Sarvi (Savander) julkaisi väitöskirjan vuonna 1899 geodesian alalta ja Kyösti Haataja vuonna 1921 talousoikeuden alalta.
 

Tieteenalan tulevaisuus

Tieteenalaamme ja ammatinkuvaamme on aina liittynyt kahtiajakoisuus, esimerkkeinä matematiikka - luonnontieteet, maantieteelliset mittaukset - geometriset mittaukset, geodesia - maanjako- ja katasteritekniikka. Mielenkiintoista on havaita, miten raja aikojen kuluessa on siirtynyt. Kun alussa raja läheni matematiikan puolelta maan suuntaan, tällä hetkellä raja erkaantuu maasta ja siirtyy pikkuhiljaa talouden suuntaan.

Tämä kahtiajako näkyy myös edellä kuvatussa tieteenalan kehityshistoriassa. Jos jaamme tämän ajanjakson karkeasti puolentoista vuosisadan osiin, saamme osajaksot, joissa nämä kaksi vuorottelevat. Ensimmäisessä osassa maanmittareiden ensisijaisena tehtävänä oli maantieteellinen kartoitus, kun taas verollepanon edellyttämät geometriset mittaukset jäivät vähemmälle merkitykselle. Toisessa osassa maanmittareiden ensisijaisena tehtävänä on ollut maanjakotoiminta ja valtakunnan kartoitustehtävät toissijaisina.

Näitä jaksoja voi varmasti löytää lyhyempinäkin, mutta silloin ne tulevat vaikeammin erottuviksi. Kummassakin jaksossa on ollut kyse tavattoman suurista toimeksiannoista. Ensimmäisessä sotaakäyvä kuningaskunta tarvitsi valtakunnan karttaa, toisessa valistusajan talousaatteet johtivat maankäytön järkiperäistämiseen. Vastaavanlaajuisilla toimeksiannoilla ei voi mitään sellaista ammattikuntaa heiluttaa edes sukupolven välein, jonka ammatinkuvaan sisältyy vastuu tulevaisuudesta.

Geodesian professori V. A. Heiskanen, joka nimitettiin Petreliuksen jälkeen vuonna 1931, kuvasi aikanaan ammatinkuvan iänaikaista kaksijakoisuutta seuraavasti: "Voimme sanoa, että sen ajan (1600-luvun) maanmittarit olivat geodeetteja, jotka osasivat mitata tiluksia, laatia karttoja ja orientoitua maapallolla, kun taas myöhemmän ajan ja nykypäivien maanmittarit olivat ja ovat etupäässä maanjakomiehiä, joille hyvät tiedot yllämainituissa aineissa olivat välttämättömiä." Heiskasen nykyaika oli 1930-luku. Ammattikunnassa kahtiajako näkyy edelleen, esimerkkinä maanmittauslaitoksen kartastotehtävät ja kiinteistötehtävät. Samoin Teknillisen korkeakoulun maanmittausosasto jakaantuu kahteen suuntaan: mittaus- ja kartoitustekniikka sekä kiinteistötalous ja kiinteistöoikeus.

Tieteenalan osalta kahtiajako on sekin nähtävissä, tosin ei yhtä selvästi. Tieteenala näkyy korkeakoulun maanmittausosaston jatkokoulutuksen tutkimusaloissa: geodesia, fotogrammetria, kaukokartoitus, kartografia, geoinformatiikka, kiinteistöarviointi, kiinteistötekniikka, kiinteistöjohtaminen, kiinteistö- ja ympäristöoikeus, yritysjuridiikka. Suomen Akatemian tieteellisten toimikuntien tutkimusaloissa maanmittaustieteitä ei näy. Alamme jakaantuu siinä useille osa-alueille, esimerkkeinä liiketaloustiede, talousmaantiede ja tuotantotalous, oikeustiede, viestintä- ja informaatiotieteet, tietojenkäsittelytiede, geotieteet, rakennus- ja yhdyskuntatekniikka, ympäristöpolitiikka, -talous ja -oikeus.

Alussa ammatinkuva määriteltiin menneen kuvana, tieteenala tulevan kuvana. Mikä on tieteenalamme tulevaisuus? Ensi näkemältä sekava. Jos ennustaa pitäisi, voisi lähteä siitä, että tieteenalamme ei ollutkaan valmistunut tämän vuosisadan alkupuolella, eli siis ensimmäisen kahden jakson aikana. Kolmas jakso päättyy joskus tästä hetkestä sadan vuoden päässä. Silloinkin maanmittareiden ammattikunta on yhä olemassa. Ammatinkuva liittyy hyvin läheisesti geoinformaatioon eli maantietoon, maan käsite kattaa muutakin kuin pelkän pintamaan, ja tieteenalan kahtiajaon rajapinta on siirtymässä maasta katsoen tiedon suuntaan.

Mielenkiintoisia lukuhetkiä 2100-luvun maanmittarille!